Lokakuun loppu. Villapipo päässä loskan läpi lentokentälle. Kaakkois-Aasiassa on loka-marraskuun vaihteessa sadekausi päättymässä. Vielä on low-season, suurimmat turistimassat saapuvat kaukomaille yleensä vasta hieman myöhemmin. Täydellinen aika lähteä Vietnamiin.

Miten perille? 

Vietnamiin lentää yllättävän mukavasti, varsinkin yötä vasten. Kotoisalla Finnairilla lensi noin 9h Bangkokiin, jossa varsin rivakka koneen vaihto juosten lentokenttävirkailijan kintereillä kentän toiseen päähän. Ei, 40 minuuttia ei ole tarpeeksi lentokoneen vaihtoon. Passintarkastajat hukkasivat aikaa yrittäen selvittää, miksi meillä ei ollut viisumia Vietnamiin. Suomalaisten lisäksi vain kahden muun maan kansalaiset saavat matkustaa Vietnamiin kahdeksi viikoksi ilman viisumia. Lentoliput paluumatkalle tulee tosin olla ostettuna ja niitä on tarvittaessa pystyttävä näyttämään. Lento Bangkokista Ho Chi Minh Cityyn kesti reilun tunnin Vietnam Airlines:n kyydissä. Olin lennon ainut vaaleatukkainen.

Saigon eli Ho Chi Minh City vai Ho Chi Minh City eli Saigon? 

Ho Chi Minh City on kaupungin virallinen nimi. Ennen vuotta 1976 se oli Vietnamin pääkaupunki nimeltään Saigon. Sillä nimellä se tunnetaan edelleen paikallisten keskuudessa.

Lentokoneesta katsottuna Saigon on kuin pieleen ommeltu tilkkutäkki. Toisaalla kohoaa lasisia pilvenpiirtäjiä valotauluineen. Niiden kyljessä pellistä kyhättyjä asumuksia, skootteriparkkeja ja mutkittelevia pikkukatuja. Kaikki rakennusten väliset kolot on täytetty tehokkaasti. Ruutukaavasta ei ole tietoakaan. Lukemattomia työmaita ja keskeneräisiä rakennuksia.

Liikenne. Se on sekavaa, kaoottista ja äänekästä, mutta toisaalta hypnoottisen rauhoittavaa katseltavaa, jos itse ei ole seassa. Mopojen ja skootterien tööttäyskuoron kakofonia tulee uniin. Skootterin kyydissä kulkee (ilmeisen) hyvin bisnesmiehet prässätyissä puvuissaan, naiset iltapukuun pukeutuneina, hedelmä-, jäätelö- ja/tai pähkinäkauppias tuotteineen, nelihenkinen perhe sylivauvan kanssa ja rakennustyöläiset tiilikuormineen ja tikkaineen. Ainoastaan turisteja ei näkynyt liikenteessä skoottereilla juuri lainkaan. Ehkä hyvä niin.

Taksimatka lentokentältä Saigonin ytimeen kesti noin 45min ja maksoi alle 10 euroa. Taksifirmoja on kaupungissa monta. Osa on kuuleman mukaan taipuvaisia turistien huijausyrityksiin, joten kannattaa käyttää kahta ns. virallista taksifirmaa Vinasun tai Mai Linh. Niissä mittarit rullasivat kuten pitikin eikä kuski lisännyt matkaan turhia mutkia. Englannin kielen taito sen sijaan ei ollut mitenkään taattua. Useimmat taksikuskit eivät ymmärtäneet edes tunnetuimpien turistikohteiden tai nähtävyyksien nimiä. Suositeltavaa onkin olla paikkojen osoitteet näytettäväksi kuskeille. Se onnistuu esim. Trip Advisorin kautta tai lataamalla Google Maps -kartat offline-käyttöön puhelimelle.

Rahan kanssa saa olla Vietnamissa tarkkana, sillä seteleissä vilisee nollia. Kolikoita maassa ei ilmeisesti käytetä ollenkaan. Yksi euro on noin 23 000 Vietnamin dongia. Itse laskin useimmiten euron olevan 25 000 dongia, laskut helpottuvat huomattavasti. Hintataso on suomalaiseen suhteutettuna alhainen. Vietnamissa pääsee kokeilemaan miljonäärin elämää. Miljoona Vietnamin dongia on hieman alle 40e.

Majoitus tähtien alla

Ensimmäinen majoitus oli Harmony Saigon Hotel&Spa, neljä tähteä. Ei hassumpaa reilu 60 eurolla per yö. Etenkin ilmastointi, joka päivä esiintyvä pianisti aulassa ja kaikkea mahdollista tarjoava aamupala 12:ssa kerroksessa vietnamilaisen perinnemusiikkiorkesterin säestämänä toimivat varsin mukavasti. Palvelu oli moitteetonta, suomalaisena aluksi lähes vaivaannuttavan kohteliasta ja ystävällistä. Kuten koko Vietnamissa, jota ei suotta sanota hymyjen maaksi.

Toinen majoitus Saigonissa oli kuuluisa Rex Hotel, jossa amerikkalaiset reportterit kokoontuivat Vietnamin sodan aikaan. Viiden tähden luksus- ja bisneshotelli, reilu 100e per yö sisältäen aamupalan ja sen kuuluisan vietnamilaisen palvelun. Sellaisen, kun allekirjoittanut saapuu kaatosateessa taksilla hotellin eteen, kolme hotellityöntekijää tulee avaamaan taksin oven sateenvarjojen kanssa ja saattaa matkalaisen aulan pehmeään nojatuoliin. Rinkka ja reppu viedään kullatulla matkalaukkuvaunulla suoraan hotellihuoneeseen. Mainittakoon vielä myös Pillow Menu, josta sai tilata haluamansa lisätyynyn maksutta. Palveluun soitettaessa kysymys kuului, mikä tyyny saisi olla, madam. Vastaus: "All of them".

Mitä tehdä Saigonissa?  

Syödä, jos saan suositella. Ruoka on tavattoman hyvää. Tällä reissulla ei tullut kokeiltua katukeittiötä, koska erinomaista vietnamilaista ruokaa löytyi ravintoloista. Omaksi suosikiksi nousi Den Long -ravintola. Eikä vain omaksi suosikikseni, onhan se Saigonin Trip Advisorin ravintolalistalla numero neljä. Viiden päivän Saigonissa oleskelun aikana Den Longissa tuli käytyä kolme kertaa. Erinomaisen maukasta ja monipuolista, perinteistä vietnamilaista ruokaa pienessä viihtyisässä ja värikkäässä ravintolassa Saigonin ytimessä. Ja palvelu. Ensimmäisellä kerralla työntekijä kirjoitti käsin listan, mitä tehdä Saigonissa ja mitä näettävää ja koettavaa hän suosittelee. Toisella ja kolmannella kerralla työntekijät toivottivat "welcome back!" ja talo tarjosi sen kunniaksi ilmaisen jälkiruoan.

Toinen mainitsemisen arvoinen ruokapaikka on NonlaGuys. Hämmentävältä kuulostava fuusio meksikolaista ja vietnamilaista ruokaa, mutta ah, niin hyvää. Ravintolaan saapuessa yksi työntekijöistä huutaa "another guy", johon muut työntekijät vastaavat "Xin Chao!". Ravintola on hyvin pieni ja ainakin itse siellä käydessäni, hyvin täynnä. Muutaman korttelin päässä on toinen saman firman pulju, jossa oli tyhjempää. Ravintolan johtaja johdatti meidät sinne henkilökohtaisesti. Seinällä on kartta "customer geography", jonka mukaan saimme kunnian olla ensimmäiset suomalaiset asiakkaat kyseisessä ravintolassa.

Syömisen ohella tuli nähtyä Saigonin oopperatalo ja siellä kuuluisa AO-show. Perinteistä vietnamilaista musiikkia, tanssia ja akrobatiaa sisältävä taidonnäyte. En osaa sanoin kuvailla esityksen taidokkuutta. Kertokoon se puolestaan, että istuin tunnin ajan suu auki ihmetyksestä. Todellakin 20 euron arvoinen kokemus. Esityksessä kuvaaminen oli kiellettyä, mutta esiintyjät tulivat viihdyttämään yleisöä jälkeen päin oopperatalon aulaan laulaen.

Vietnamin sotaa ja sen tuhoja käsittelevä War Remnants -museo on vaikuttava ja hiljentävä vierailukohde. En halunnut alunperin mennä museoon, sillä koen ahdistuvani tällaisesta hyvin herkästi. Ja ahdistuinkin, mutta se oli sen arvoista. Vaikka Vietnamin sodasta tietää historialliset faktat, museossa saa eri näkökulman julisteiden, sotaesineiden, aseiden ja riipivien valokuvien kautta.

Good price for you, madam.

Saigonin matkailijoita houkutellaan toreille ja ostoskeskuksiin. Ben Thanh Market on niistä ehkä kuuluisin. Iso halli täynnä tavaraa. Täynnä. Vaatteita ja syötävää. Matkamuistoja ja koriste-esineitä. Ei ilmastointia. Haju vaihtelee eksoottisen mielenkiintoisesta painostavan kuvottavaksi. Torilla on paljon nähtävää, ei niinkään ostettavaa. Samat tavarat toistuvat eri kojuilla, samat lauseet "what you want, madam?" "good price for you, madam" toistuvat jo hieman monotonisesti kauppiaiden ohi kävellessä. Useimpia tavaroita sai paljon halvemmalla jostain muualta. Silti näkemisen arvoinen paikka. Toinen, hiljaisempi ja ilmastoitu sisätilatori on Taka Plaza, joka oli hieman vaikeampi löytää. Ihmisiä paljon vähemmän, mutta samoja tavaroita täälläkin. Myös Saigon Square on suosittu tori matkailijoiden keskuudessa. Tinkiminen on joka paikassa suotavaa, jopa välttämätöntä. Marketeilta kotiutui 12 euron hinnalla kaksi silkkimakuupussia kotimaan retkeilyä varten. Tinkiessä hinnasta lähti lähes puolet pois, enemmänkin olisi varmasti saanut ellei väsynyt matkailija olisi luovuttanut leikkiä niin nopeasti.

Ostoskeskukset tuntuivat olevan suunnattu rahakkaammille matkailijoille. Uudet ostoskeskukset Saigon Center, Takashimaya ja Union Square jäivät pinnallisiksi ikkunashoppailuvisiiteiksi. Pikavilkaisulla vaatteiden hinnat vaikuttivat olevan Suomi-tasoa, ellei jopa ylikin.

Edellämainittujen lisäksi tuli käytyä perinteisesti Kaakkois-Aasian matkalaisen tapaan hieronnassa. Kylpylöitä ja hierojia on Saigonissa joka nurkalla. En ole hieronnan asiantuntija, tunnin ja 15 euron laskun jälkeen olo oli varsin rento. Samalla ihmettelin pienen hierojan voimaa ja ammattitaitoa venyttää isompaakin ihmistä ilman suurempia ponnistuksia. Hieronnassa käynti samana päivänä ennen kotimatkan lentoa oli allekirjoittaneelta varsin hyvä idea.

Pilvien alla, maan päällä

Paras maisema löytyi 46. kerroksesta Bitexco Financial Tower -rakennuksesta. 360 asteen Sky Deck näytti kokonaiskuvan Saigonista aina saastehuuruiseen horisonttiin asti. Lippu rakennukseen maksoi 10 euroa, johon sisältyi ilmainen vesipullo ja erittäin kohtelias palvelu. Ainakin viisi työntekijää toivotti meidät tervetulleeksi rakennukseen, sekä alhaalla että ylhäällä oli hissityöntekijä painamassa nappia vierailijan puolesta ja pitämässä hissin ovea auki.

Anna kengän viedä, pidä silmät auki

Usein parhaan kuvan vieraasta maasta/kaupungista saa harhailemalla siellä päättömästi. Saigonissa ilmaston kuumuuden ja saasteiden määrän takia se ei ole kovin nautittavaa puuhaa, mutta arvokasta. Päätön harhailu Saigonin kaduilla on varsin turvallista, jos liikennettä ei oteta huomioon. Sen kanssa saa olla varuillaan. On turha vaipua valheelliseen turvallisuuden tunteeseen kävellessä kävelykadulla tai jalkakäytävällä. Ne toimivat erinomaisina ohitus- ja kiihdytyskaistoina ruuhkaa pakeneville skoottereille. Liikennevaloista en löytänyt muuta logiikkaa kuin sen, että mitään logiikka ei ole. Osa noudattaa liikennevaloja, osa ei. Usein tämä tapahtuu samoissa liikennevaloissa, joten niihinkään ei ole luottamista. Tienylitys oli aluksi henkeäsalpaavan jännittävää. Oli luotettava siihen, että punaisia päin ajava, puhelimeen puhuva skootterikuski pysähtyy ennen matkalaisen kylkiluita. Tulin siihen tulokseen, että tien ylitys onnistuu parhaiten paikallisen vanavedessä hiihtäen tai kylmän rauhallisesti vilisevän liikenteen välissä lompsien. Vain juuri tulleet turistit juoksevat kadun yli.

Saigon kohtelee matkalaisia hyvin. Kuljit sitten rinkan ja rikkinäisten lenkkareiden kanssa tai pullean lompakon ja bisnespuvun kanssa, kaupunki tarjoaa paljon nähtävää ja koettavaa. Vietnamilaisten ystävällisyys ja palvelun taso joka ikisessä paikassa on maineensa veroista ja koettavan arvoista. Ainoa, mikä kaupungissa jää harmittamaan on se, ettei ole tarpeeksi aikaa tutustua siihen kunnolla.

- Sanna

Vietnam - Phu Quoc

Saigonin vilinän vastapainoksi kannattaa ottaa irtiotto Vietnamin suosituimpaan rantakohteeseen Phu Quocin saarelle. Ei kannata hämääntyä sanasta "suosituin", se ei tarkoita Thaimaan rantakohteiden kaltaista turistimäärää ja suomea puhuvia paikallisia. Phu Quoc on vielä kasvava turistikohde - hyvässä ja huonossa. Saarella on sen verran kokoa, että ei ole mikään ongelma löytää autioita hiekkarantoja, koskematonta viidakkoa ja autenttista saarielämää. Toisaalta saaren odotetaan tulevaisuudessa tuovan Vietnamille isoja turistivirtoja, joten uusia rakennuksia, hotelleja ja resortteja kohoaa kuin sieniä sateella. Tosin, saarta on rakennettu turisteille ainakin 15 vuotta eikä se vieläkään paini samassa sarjassa Kaakkois-Aasian muiden vastaavien kohteiden kanssa.

Miten perille? 

Phu Quocille pääsee Saigonista bussi-lautta -yhdistelmällä tai suoraan lentäen. Alkuperäinen suunnitelma oli testata bussi-lautta -komboa, mutta pikaisen googlettelun perusteella lentäminen on suositeltavampaa ja yllättäen lähes saman hintaista. Lauttamatka maksaa noin 50e, kun lentoliput kahdelle henkilölle maksoivat alle 120e. Ja olihan se mukavaa. Saigonin liikennekaaoksesta 40 minuutin lento suoraan saaren palmunlehvien katveeseen.

Majoituimme Trip Advisorin neuvoja noudattaen kauas saaren pääkaupungista Duong Dongista. Taksi kulki kaupungin läpi matkalla saaren luoteisosassa sijaitsevaan majapaikkaamme eikä valinta kaduttanut hetkeäkään. Isoja hotelleja vieri vieressä vielä isompien hotellien rakennusmaiden kupeessa. Kauppiaita myymässä turisteille snorkkeleita, uimapukuja, huiveja ja hattuja. Länsimaalaiseen makuun sisustettuja ravintoloita ja klubeja. Voi olla jonkun makuun, minun ei. Sen enempää Duong Dongia en vierailullamme nähnytkään.

Pääkaupungin ulkopuolella maisema vaihtui enemmän odotetun kaltaiseksi. Viidakko teiden varsilla tiheni, lehmien ja muiden eläinten määrä teillä kasvoi ja ajoneuvojen väheni. Taksikuski ei puhua pukahtanut 45 minuutin ajomatkan aikana, mutta maisemat ja radiosta soiva vietnamilainen musiikki siivittivät matkaa mukavasti.

Bamboo Cottages - Vietnamin ainut aurinkoenergialla toimiva ekoresort

Majoituimme Bamboo Cottages -resortissa pienellä Vung Bau Beach -rannalla. Bamboo on Vietnamin tiedettävästi ainut aurinkoenergialla toimiva ekoresort ja muutenkin ainut laatuaan. Parin kilometrin mutainen ja kuoppainen tie vie Bamboon pihalle, jossa silminnähden ystävällinen ja hymyilevä henkilökunta saattaa reissaajat istumaan ja ihailemaan Tyynellemerelle avautuvaa merinäkymää. Kylmät juomat tarjoillaan talon puolesta samalla kun yksi henkilökunnan jäsen kertoo meille Bamboon käytänteistä ja tarjottavista aktiviteeteista.

Yö kahden hengen huoneessa kustantaa 65e, mikä alkuun tuntuu hurjalta, jos on ennenkin majoittunut Kaakkois-Aasian resorteissa. Kun ottaa huomioon, mitä kaikkea hinta sisältää, jää pohtimaan, saavatkohan omistajat varmasti omansa takaisin resortin pyörittämisessä. Monipuolinen aamupala tuorepuristettuine mehuineen ja tuoreine hedelmineen. Ilmainen jooga kaksi kertaa päivässä, aamulla ja iltapäivällä. Kolmena päivänä viikossa ilmainen "punch-hour", jonka boolissa oli reilusti rommia suomalaiseenkin makuun. Perjantai-iltapäivisin ilmaisia tapaksia vietnamilaiseen tapaan sekä vietnamin kielen ilmainen opetustuokio. Vapaa polkupyörien, kajakkien ja snorklausvälineiden lainaus. Perheillalliset, jolloin kaikki resortissa majoittuvat kokoontuvat yhden pöydän ääreen nauttimaan perinteisen vietnamilaisen illallisen. Parhaita illalliskokemuksia. Ensimmäisellä kerralla illallistimme uusiseelantilaisen pariskunnan kanssa, josta toinen oli töissä maitoalalla ja tiesi suomalaisen Valion. Toisella perheillallisella tutustuimme tsekkiläiseen suunnittelijaan, joka oli asunut Bamboossa kaksi kuukautta, ja meinasi asua vielä kolme sekä kanadalaiseen pariskuntaan, joiden kanssa keskustelu pyöri jääkiekon parissa ja jotka kyselivät Suomen ja Venäjän poliittisista suhteista.

Bamboo vs. isot majoitusjätit

Bamboon huoneet ovat resortiksi varsin hyvin varusteltuja. Vaikkakaan ei ilmastointia, hyvällä tuurilla ensimmäiselle pesijälle lämmintä vettä suihkussa ja kaupan päälle gekot, sammakot, apinat ja muut viidakon eläimet pitämässä omaa meteliään huoneen sisä- ja ulkopuolella. Mikään edellämainituista ei haitannut hetkeäkään, kun vastapainona oli esteetön näkymä aavalle merelle, palmujen ja eksoottisten kukkien kirjo, tuoreet hedelmät ja kookospähkinät resortin pihalla. Majoitus on hurmaavan kotoisa ja toimii omassa yksinkertaisuudessaan. Aamulla huone siivotaan sillä aikaa kun asukkaat ovat aamupalalla ja illalla hyttysverkko avataan ja hyttyskarkoitekiekko sytytetään valmiiksi. Bamboo ei kuulu sähköverkkoon, vaan käyttää omaa tuottamaansa aurinkoenergiaa. Sähkökatkoja oli silloin tällöin, yöaikaan sähköä ei ollut käytössä lainkaan. Ravintolassa ei ollut mitään kertakäyttöistä, pillitkin olivat bambuisia. Vesipulloja ei ollut saatavana, vaan resortti tarjosi ilmaisen juomaveden omiin täyttöpulloihin. Bamboo taistelee omassa luokassaan isoja majoitusjättejä vastaan.

Bamboon ihmiset ansaitsevat oman kappaleensa. Luin etukäteen, että henkilökunta on äärimmäisen ystävällistä ja mukavaa. Pohdin, mahtaako tekstiin olla eksynyt värityskynää tai merenrantamaiseman häikäisemää liioittelua. No ei. Henkilökunta ehti töidensä ohella jutella mukavia ja vaihtaa kuulumisia vilpittömän ystävällisesti. Ja on sanomattakin selvää, että palvelu oli aina hymyjen siivittämää ja tasokasta. Tyhjä lautanen ehti todistetusti olla ravintolan pöydällä alle 20 sekuntia ennen kuin joku tuli sen korjaamaan pois ja kysymään, maistuisiko tänään jälkiruoka madamille. Tällä kertaa mikään edellä mainituista ei tuntunut lainkaan vaivaannuttavalta. Bamboo toivottaa vieraansa tervetulleeksi Bamboo-perheeseen ja olo Bamboossa todella tuntuu siltä. Kuin olisi löytänyt oman kauan kadoksissa olleen vietnamilaisen perheensä.

Mitä tehdä Phu Quocilla? 

Kuusi päivää Phu Quocilla. Mitä teimme? Pääosin tätä:

Yhtenä päivänä irrotimme itsemme aurinkotuolista ja tyydyttävästä aaltojen kohinasta ja vuokrasimme skootterin. Tavoitteena ajella pitkin luoteisrannikkoa ja käydä lounaalla kelluvissa ravintoloissa aivan saaren pohjoiskärjessä. Tie kiemurteli välillä punaisen mutaisena ja kuoppaisena viidakon ytimessä ja leveni välillä nelikaistaiseksi lehmien päiväkävelyn kohteeksi joutuneeksi moottoritieksi. Vuokraskootteri piti mielenkiintoisia ääniä ja oli päivän päätteksi saanut ylleen uuden punaruskean värin ja mutakuorrutteen. Se ei kuulemma haitannut, skootterilla kun ei ollut vakuutustakaan.

Matkan varrella sai uudenlaisen kuvan siitä rakennusvimmasta, mikä saarella vallitsee. Pohjoisessakin ilmestyi välillä viidakon keskeltä silmänkantamattiin ulottuvia turistihotellihuvipuistomikäliekaupunkeja. Ovat kuulemma kiinalaisten turistien suosiossa. Yhdessä isoimmassa, Vinpearl-nimisessä turistihotelli-hirviössä on 3600 huonetta. Sen ulkopuolen portit muistuttivat Disney Worldia kaikessa absurdiudessaan keskellä villiä viidakkoa apinoiden ja kaskaiden pitäessä omaa konserttiaan muurien ulkopuolella.

Huojuvat, tai kelluvat ravintolat 

Pohjoiskärjestä löytyi Floating Restaurants - kelluvat ravintolat. Se oli mainittu kaikissa turistikartoissa ja -oppaissa, mitä käteni ulottuville löysin. Oletin sen olevan ulkomuodoltaan jotain Vinpearl-hirviön ja Bamboo Cottagesin väliltä. Se oli jotain muuta. Aivan rannan tuntumaan kylki kylkeen rakennettuja horjuvia peltimökkejä. Laumoittain kanoja, ankkoja ja muutama vuohi. Paljon paikallisia vilkuttavia lapsia matkalla koulusta kotiin. Sylin levyinen "katu", jota pitkin punamutainen skootterimme hurautti "laiturin" juurelle. Jos ei lasketa muualla saarellakin ongelmana olevaa roskamäärää, en olisi hurmaavampaa osannut kuvitellakaan.

Huojuva laituri johdatti itse ravintoloihin. Pelkäsin kompastuvani nitiseviin lautoihin. Perässä laituria pitkin ajoi skootteri, jonka kyydissä oli elävä kana. Kuski odotti kärsivällisesti, että kävelimme hitaasti laiturin päähän ja pääsimme ravintolaan. Olimme ainoat länsimaalaiset turistit. Naapuripöydässä kovaa vauhtia humaltumassa oleva seurue lauloi niin kovaäänisesti karaokea ettei juttelusta tullut mitään. Tarjoilija saapui Kanye Westin kiertuehuppari yllään ottamaan tilaustamme. Kommunikointi sujui epäselvästi melun ja ontuvan kielitaidon takia. Ilmeisesti ainut vaihtoehto oli tilata kilo kalaa, sitä siis, kiitos. Hetkeä myöhemmin kilon kalaamme tultiin kalastamaan ravintolan viereen. Ei pelkoa siis mahanpuruista, kala oli taatusti tuoretta. Parhaan makuinen kala koko reissun aikana.

Matkalla takaisin saatoimme eksyä muutamaan otteeseen - tarkoituksella ja tahattomasti. Lisää mutaisia teitä, lisää rakennusvaiheessa olevia turistikohteita, lisää peltimökkikyliä, lisää autioita, surullisen roskaisia rantoja. Pitkän päivän jälkeen oli ilo palata takaisin Bamboo-perheeseen.

Suola- ja aurinkorasvakuorrutettu matkalainen palaa kotiin

Bamboosta lähteminen oli haikeaa. Toisaalta teki mieli jo takaisin kaupunkiin, jossa pääsi tukahduttavaa kosteutta pakoon ilmastoituihin huoneisiin eikä ihon tarvitsisi olla kuorrutettuna suolalla ja aurinkorasvalla kaiken päivää. Toisaalta jää kaipaamaan meren kohinaa yöllä, gekkojen kisailua vessan seinällä, kukkojen kieunnan häiritsemiä aamupäiväunia ja Bamboon perheenomaista ilmapiiriä. Toivon vain, että Phu Quoc ja Bamboon kaltaiset paikat pitävät pintansa turismin valtavaa voimaa vastaan ja tarjoavat saman elämyksen muillekin matkalaisille.

- Sanna